Täytyy tunnustaa, etten ole huomannut, milloin kansallishymniksi vaihtui Egotripin tunnetuksi tekemä biisi.

Tai ei ihan kansallishymniksi, mutta ainakin työpaikoilla vallitsevaksi säveleksi. Vanhempi polvi tosin saattaa hyräillä Pasi Kauniston hittiä ”Vaihtuvat päivät, pois leikit jo jäivät, mut koskaan et muuttua saa! Vuodet niin kulkee, ne paljon pois sulkee, mut koskaan et muuttua saa! ”

Muutosvalmentaja näkee sanoituksen perusteella tässä ns. muutosvastarintaa yksilötasolla. Todellisuus ei kuitenkaan ole näin työelämässä, sillä yksilöllisissä uravalmennuksissa keskustelu kulkee usein näin:
Valmennettava (itseensä tyytyväisenä): ” Niin, tällainen minä olen aina ollut.”
Uravalmentaja (ymmällään):” Tarkoitatko, että olet ollut jo 20-vuotiaasta samanlainen?”
Valmennettava (närkästyneenä): ” Mitä, en tietenkään! Olenhan kypsynyt, kehittynyt, minulla on paljon kasvanut erilaisia näkemyksiä ja ennen kaikkea kokemuksen tuoma osaaminen….”
Valmentaja (leikisti ymmällään): ”Eli sinä olet muuttunut?”

Muutos tapahtuu yksilötasolla huomaamattamme. Haasteita kohtaamme silloin, kun alamme toteuttaa muutosta organisaatiotasolla, oli kyse sitten ulkoisten voimien aiheuttamasta muutostarpeesta tai sisäisestä tarpeesta kehittää ja tehostaa toimintoja.  Johto ja esimiehet pohtivat, laativat strategian ja skenaariot, piirtävät organisaatiokaaviot ja kartoittavat osaamisprofiilit. Viestintä valjastetaan muutoksen viestimiseen, hr suunnittelee kick-offit. Ja ne muutoksen kohteet: jämähtävät poteroihinsa, hurraavat entisille saavutuksilleen, vieroksuvat uusia toimintatapoja. Välillä ollaan kuin villissä lännessä, välillä kuin mannerjääkenttien iglujen vartijat.

Itselläni oli ilo keskustalla taannoin erään johtajan kanssa, jolla oli ollut muutostarve omassa organisaatiossaan yksiköiden yhdistämisen vuoksi. Osaavana ja tavoitteellisena johtajana hän oli nopeasti hahmotellut uuden organisaatiorakenteen, joka palvelisi asiakastarpeita tehokkaammin. Hän ei lanseerannut uutta toimintakonseptia, vaan sen sijaan perusti työntekijöistään työryhmiä miettimään asiaa uusien haasteiden näkökulmasta. Puoli vuotta – ja työryhmät olivat päätyneet samaan lopputulokseen kuin hän itse aiemmin. Puoli vuotta hukkaan heitettyä aikaa?

Ei, sillä nyt työntekijät ovat itse osallistuneet ja siten sitoutuneet uuteen toimintaorganisaatioon ja –malliin. Arvelen, että näin toimien kyseinen johtaja voitti paljon aikaa ns. muutosvastarinnalta ja sai myös eri yksiköistä tulevat työntekijät työskentelemään yhdessä, toisensa tuntien uudella tavalla.

Kuulostaa helpolta? Ei ole, sillä tuo kuvaamani tilanne tuntuu olevan äärimmäisen vaikeaa. Opetella eri tasoilla keskustelemaan, aidosti perustelemaan, miksi entinen tapa toimia oli parempi tai mikä uhka uudessa toimintatavassa voisi olla minulle, työryhmälleni, tärkeille asiakassuhteillemme? Rohkeasti miettimään, olemmeko organisaationa olemassa ulkoisten paineiden vuoksi parin vuoden päästä? Ottamaan uutta tietoa vastaan sisäistyneesti! Keskustelukumppanini muutosorganisaatiossa oli aloittanut tämän hankalan tien: hän sai ihmiset keskustelemaan, katsomaan eteenpäin ja myös ottamaan vastuun omasta roolistaan työyhteisössä. Alaistaitoa, tiedättekö.

Organisaatiomuutos, toimenkuvan muutos, digitaalisuus, veroehdotus netissä – hyvänen aika, vastahan minä opin käyttämään älypuhelinta ja mummikin saatiin digiboxin käyttäjäksi! Tai no, oppihan hän sen jo aikaa sitten, kun se Emmerdale… En minä osaa, minua pelottaa opetella uutta, kun en minä mitään opi kumminkaan ja minustahan on kiva tehdä kaikki aina niin kuin ennenkin. Kuulostaako tutulta?
Lääke muutosvastarintaan on: keskustelu, aito kuuntelu, keskustelu. Ja myös joskus kiukuttelu surutyönä ”Ole sellainen vaan, että taas uudestaan oman nuoruutein takaisin saan!” Ei siitä nuoruudesta itse asiassa muutosorganisaatiossa haaveilla, vaan toivotaan keskustelun kautta arvostusta entiselle tekemiselle ja henkistä kannattelua uuteen ja epävarmaankin.

Anteeksi, egotrippiläiset. Tarkoituksella en tainnut ymmärtää viestiä: ”Hei älä koskaan ikinä muutu kun täällä on jo liikaa sellaisia jotka tekevät niin” Minusta täällä on edelleen liian vähän ja hei, siis, me kaikki voimme vaikuttaa siihen mihin ja millaisiksi muutumme. Mennään mieluummin moottoritiellä, joka on kuuma.

Blogin kirjoittaja Heli Urnberg työskentelee ura- ja muutosvalmentajana Muutosvalmennus-yksikössä Amiedussa. Hän ja hänen valmentajakollegansa ovat vuosittain valmentaneet satoja henkilöitä työuran erilaisissa muutoksissa sekä ohjanneet organisaatioita moottoritielle.